20200811

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto

Päiväkirjan kirjoittivat ja kuvat ottivat retken osallistujat vuorollaan.
Koonnut Sanna ja Leena


28.7.2020 (Lapurinsalmi – Suuri-Pisi)

Viime päivät ennen reissua on tähyilty sekä taivaalle että kaikkiin sääennustuksiin. Huolena on hiukan olleet ajoittain matkan ajaksi luvatut tuulet ja välillä melkoisen rapsakat sademäärät.

Tapasimme aamulla vajalla klo 8 ja pakkasimme tavarat, kajakit ja itsemme matkaan. Automatka oli pitkä, sillä ajoimme ihan Suomen itärajalle, Vironlahdelle asti. Välillä ilma oli synkeä ja vettäkin tuli aivan maahan asti. Lounastauolla saimme seurueeseen vielä yhden melojan lisää mukaamme.



Kajakkien pakkaaminen oli oma operaationsa. Useampi matkalaisista ei ole ollut näin usean päivän reissulla aiemmin, ja pelkästään vesiä otettiin mukaan noin 16 l / hlö. Kuitenkin kaikki tykötarpeet saatiin mahtumaan mukaan ja vieläpä saimme pakata ilman sadetta.



Melomaan lähdettiin noin klo 17 ja ensimmäinen etappi oli nelisen kilometriä, Suuri-Pisin saareen. Illan leiritoimet hoidettiin leppoisassa ja tyynessä säässä.

 

29.7.2020 (Suuri-Pisi – Lanskeri – Ulko-Tammio)

Keskiviikkona olimme reippaasti kajakit vedessä jo klo 9. Ennustettiin kovaa tuulta iltaa kohden, sadetta ja mahdollisesti myös ukkosta. Tavoitteena oli ehtiä hyvissä ajoin Ulko-Tammioon vajaan 20 km päähän ennen tuulen kovenemista. Alkumatkasta navigointi vaati huolellisuutta, koska näkyvyys oli huono sumun vuoksi. Lähimmät saaret katosivat hetkittäin kokonaan näkyvistä. Päivällä saimme meloa loppumatkan reilussa sateessa, ja lounastauko oli hyvin lyhyt ja kostea Lanskerin saaressa.



Melonta sujui silti mukavasti ja saavuimme Ulko-Tammion suojaiseen lahteen kahden jälkeen litimärkinä kuivapuvuista huolimatta. Viritimme pikaisesti kolme tarppia ja lähdimme kävellen saarta tutkimaan pysyäksemme lämpiminä.


Kallioon louhittu keskeneräiseksi jäänyt tunneli oli tarkoitettu komento-, varasto- ja viestitunneliksi. 

Ulko-Tammiossa on historian havinaa puolustusvoimien toiminnasta varsinkin 1939–1944. Näkötornista avautui huikeat näkymät Suomenlahdelle Venäjän saariin asti. Telttapaikat löytyivät saaren suojaiselta puolelta ja sateen lakattua leiriytyminen onnistui mukavasti.

 

30.7.2020 (Ulko-Tammio – Äljy – Kilpisaari)

Heräsin 5.30 ja vaikka olisi voinut ajan puolesta vielä nukkua niin ei vaan nukuttanut joten nousin ylös. Aamu oli upea, aurinko paistoi joten päätin mennä aamu-uinnille Vähämaan pohjoisrannalle. Vesi oli, no, RAIKASTA noin kauniisti sanottuna. Mutta kyllä oli reipas ja miehekäs olo kun kuivatteli itseään aamuauringossa, viileän merituulen hyväillessä alastonta kehoa. Olen periaatteessa vähän arka menemään kylmään veteen, mutta retkillä tuo arkuus aina karisee, näin olen kuullut muidenkin retkeläisten kokevan.

Lähdin sitten kävelemään Vähämaan niemeen, jossa en ollut ehtinyt käymään. Sieltä löytyi kivistä rakennettu potero ja suuri neliön mallinen kallioon tehty monttu, josta kivet oli louhittu. Montun seinässä oli muistolaatta jossa luki: "Heille jotka ovat jo siellä". Liittyy varmaan viimeisten sotien aikaan. Löysin niemen keskiosasta polun joka vei takaisin leirille. Kello oli vasta noin 7 ja vesille oli sovittu menevän kello 11 joten tuntui, että aikaa on vaikka kuinka.



Menin tekemään aamiaista leirin vieressä olevalle retkipöydälle. Aamiaiseksi oli edellisenä iltana paistettua kanaa, mustaherukoita, mustikoita ja jugurttia. Muutkin alkoivat heräilemään ja tulemaan aamiaiselle. Keittelin vielä teetä ja juteltiin kuten tavallista, kun yhtäkkiä huomasin, että lähtöön olikin enää vajaa tunti ja minulla oli teltta purkamatta ja kajakki pakkaamatta! Kuuluisa "retkien musta aukko" oli taas syönyt ainakin kaksi tuntia aamustani.
Pakkasin tavarat kiireellä ja siinä huomasin, että pitää vielä käydä vessassa, vaikka kello oli jo 11. Vesille lähtöä siirrettiin 15 minuuttia, kun lupasin käydä pikaisesti.

Valitettavasti Ulko-Tammion Puucee on venesataman lähellä, joten sinne oli jonkin verran matkaa. Lähdin juosten ja laitoin tietysti kellosta seurannan päälle. Crocseilla juoksu metsäpolulla pakaroita yhteen puristaen ei johtanut ennätykseen, mutta 1,5 km edestakainen matka oli hyvää lämmittelyä melontaan.



Pääsimme lähtemään viimein 11:30, timanttimuodostelmassa. Suunnistajiksi valittiin Juho ja Liisa, vaikka Juho väittikin olevansa lähinnä eksyttäjä. Kohteena lounassaareksi oli Äljy, jota oli joku kehunut kauniiksi. Lähtöpaikalla, Ulko-Tammion Vähämaan ja Suurimaan välisessä lahdessa keli oli idyllinen, mutta tiesimme, että lujan etelätuulen vuoksi reitin keli oli kaikkea muuta. Vähämaan etelärannalta kuului jatkuva kohina ja tyrske, kun aallot hakkasivat rantaan. Kiersimme Ulko-tammion pohjoispuolelta ja lähdimme länteen päin. Heti kun pääsimme saaren suojasta, etelätuuli iski voimalla ja aallokko oli sen mukaista. Se ei tuntunut ketään haittaavan joten jatkoimme kohti Rääntiön pohjoislaitaa.



Rääntiöstä jatkoimme länteen ja koska joillain oli tarvetta pissatauolle niin Juho ja Liisa ohjasivat meidät Haapakarin koillisrantaan. Se ranta oli suoraan sanoen ****eestä rantautumisesta ajatellen. Pelkkää kivikkoa ja aallon ajamaa levää. Rantaa lähestyessä kolhin kajakkiani kaikilta puolilta tasaisesti. Viimein pääsin rantaan, avasin aukkopeitten ja olin tyytyväinen, kun shortsini olivat aivan kuivat. Samalla yllättävä aalto tuli aukosta sisään, joten nautinto oli lyhytaikainen. Kun levämassan päällä kiskoin kajakkia ylös niin uimarinkahvasta aukesi päätysolmu ja lensin perseelleni. Jotakin valittuja sanoja lausuttuani pujotin narun takaisin kahvan reikään ja tein uuden solmun. Kun aloin taas vetämään, toinen solmu samasta kahvasta aukesi, samoin tuloksin. Tällä kertaa sanojen valinta ei ollut enää niin harkittua, ja myöhemmin Kristian kertoi, että joku käytti aika karkeaa kieltä rantautumisessa. Tämä ei ollut siis suosikkirantautumiseni, jos se jäi vielä epäselväksi.

Liisalla ja Juholla oli joitain erimielisyyksiä jatkoreitistä. Yhteisymmärrykseen (tai ainakin ymmärrykseen) päästyään he veivät meidät Äljyyn, aika suoraan lounaaseen. Sinne oli helppo rantautua, karkeahkoa hiekkaa. Äljyn lehtoja emme kuitenkaan ehtineet etsiä, vaan tunnin lounastauon jälkeen otimme suunnan kohti Kilpisaarta eli aika suoraan etelään.



Tuuli oli nyt vastainen ja matka aika pitkä (8 km). Vauhti tippui mutta oli silti aika kohtalainen n. 4,5 km/h. Ennen saarta vastatuuli vielä kummallisesti voimistui ja tuntui ettei sinne päästä ikinä. No päästiin kumminkin.

Lähdettiin etsimään Kilpisaaresta kunnollista leiripaikkaa ja Kristian käski Leenan ja minun tarkistaa pohjoiskärjen. Koska pidän hieman reippaammasta melonnasta, olin tyytyväinen, että saimme rykäistä kilsan verran "normaalivauhdilla" (= 7 km/h). Pohjoiskärjessä ei ollut hyvää rantautumispaikkaa kuin korkeintaan 3-4 kajakille, joten palasimme muun joukon mukaan. Ilmeni, että itäkärjessä oli aivan erinomainen, luontaisen aallonmurtajan suojaama leiripaikka. Kristianin muisti palasi pätkittäin ja hän myöhemmin totesi, että oli ollut siellä ennenkin.

Kärjen pohjoispuolella oli luonnon muodostama "palju",  johon pääsi kapeaa uraa pitkin ja ohjasimme Kaisan ja Annan kanssa siihen. Kajakit oli helppo vetää rantaan paljun matalasta vedestä. Emme tietenkään ennakoineet että seuraavana päivänä tuuli olisi pohjoisesta...

Paikka oli kerta kaikkiaan upea. Iltapalaverissa palaute oli pelkästään positiivista. Lättyjä paistettiin iltasella ja kaikki olivat ilmeisesti aika väsyneitä, koska jutut menivät aika levottomaksi. Alettiin pohtia miten paremmin melonta menisi, jos kaikilla olis tippaletku suonessa, katetri ja avannepussi. Ei pissataukoja meloessa, eikä ongelmia nesteytyksessä. Oli siis aika mennä yöpuulle. Aktiivisuusmittari näytti 503 %, joten ehkä päivä oli jo pulkassa.


 
31.7.2020 (Kilpisaari – Haapasaari – Kilpisaari)

Aamu valkeni kauniina ja sateettomana leiripaikkaamme Kilpisaaren pohjoisosaan. Tuuli kuitenkin tuiversi rapsakasti telttoja heilutellen. Leirin purkamisen yhteydessä sai varusteista pitää tosissaan kiinni, ettei niitä olisi tarvinnut etsiä itäiseltä Suomenlahdelta. Yksi pötkylä lähti vauhdilla kohti Venäjää. Onneksi Timon ripeä melonta esti Itämerta saastumasta lisää.

Matkaan lähtiessä tuuli tuiversi 8 m/s vauhdilla ja meri velloi varsin näyttävästi. Saimme meloa yli metrin aalloissa kohti Haapasaarta. Suuntasimme sinne suoraan länteen Vaihkarin kautta. Perille saavuttuamme kaiken sen myllytyksen jälkeen kelpasi lipua Haapasaaren kalastajakylän tyveneen. Meloimme reilusti väylällä nauttien veden rauhallisuudesta ja maisemista.



Perillä odotus palkittiin! Saimme sujahtaa osuuskauppaan ostoksille, vaikka kauppa oli kiinni. Voi sitä riemua, kun ostohousut puettiin jalkaan ja kaikki peruselintarvikkeetkin näyttivät houkuttelevilta. Ihmiselle riittää siis kolme yötä merellä siihen, että perusasiat alkavat tuntua luksukselta. Tämä on hyvä muistaa jatkossa. 😊



Haapasaaressa kuuntelimme tietysti merisään. Onhan Haapasaari ensimmäinen merisääasema idästä. Sen lisäksi kävimme koululla taidenäyttelyssä sekä kirkossa. Siellä jokainen taisi lausua pienen rukouksen, että loppumatka aallokossa menee hyvin. Lounaan söimme vielä ja matka voi taas jatkua.

Lähdimme kohti Kilpisaarta, tällä kertaa etelästä koukaten. Näin oli tarkoitus saada hieman suojaa luodoista melko kovassa kelissä. Aallokko olikin yltynyt, mikä johti ensiluokkaisen järkevään päätökseen jäädä Kilpisaareen myös toiseksi yöksi.



Kilpisaaren eteläosat eivät osoittautuneet porukallemme soveltuviksi leiriytymiseen. Niinpä teknisen tauon jälkeen jatkoimme pohjoisosiin samalle leiripaikalle kuin edellisenäkin yönä. Tuuli toki sai kaikki hakeutumaan enemmän metsän suojiin yöpymään.

Upea päivä takana. Saavutimme matkamme suunnitellun pääteaseman ja käännyimme kotimatkalle. Illalla leirissä päivän kruunasi uskomattoman upea auringonlasku ja sen jälkeen selkiytyneelle taivaalle loistamaan jäänyt kuu. Taas kokemusta rikkaampana voi painua yöpuulle.


1.8.2020 (Kilpisaari – Koivuluoto – Ulko-Tammio – Lanskeri – Suuri-Lankouri)

Aamu oli kaunis, joskin hieman tuulinen. Ei tosin mitään eiliseen verrattuna. Aamutoimien jälkeen aloitimme päivän ensimmäisen melontaetapin noin klo 10. Meloimme pienessä vasta-aallokossa Koivuluotoon, jossa tutustuimme muun muassa autiotupaan ja paikan historiaan. Aurinko paistoi ja nautimme lounaan rauhassa päivää paistatellen.



Jatkoimme matkaa, suuntana Ulko-Tammio. Tuuli tyyntyi lähes kokonaan ja aurinko lämmitti. Etsimme Ulko-Tammiosta mukavan maihinnousupaikan ja pidimme evästauon lämpimällä kalliolla istuen/maaten.

Jatkoimme matkaa hienossa kelissä kohtia Lanskeria. Tällä kertaa saari vaikutti paljon paremmalta kuin ensivisiitillä. Säällä taisi olla osuutta asiaan… Pikainen evästauko maissa ja takaisin veteen, kohti päivän lopullista kohdetta, Suuri-Lankouria. Melonta kulki hyvin ja ilma helli edelleen.

Suuri-Lankourin ranta on kerrassaan upea ja saimme teltat pystytettyä paikkaan, josta on hienot näköalat. Päivällisen jälkeen kokoonnuimme yhteen käymään päivää läpi. Yllätysohjelmanumerona oli lettukestit, ja totta kai hillolla ja kermavaahdolla. Fiilikset alkavat olla jo hiukan haikeat, sillä huomenna lähdetään jo kotiin.




Kaiken kaikkiaan oikein leppoisa päivä eilisen ponnistuksen jälkeen.

 

2.8.2020 (Suuri-Lankouri – Vasikka-Pulteri – Lapurinsalmi)

Aamu oli aurinkoinen ja heikon tuulen ansiosta kenties myös retkemme lämpimin. Söimme aamupalaa, kävimme aamu-uinnilla, purimme teltat ja pakkasimme kajakit aivan kuten kaikkina muinakin aamuina, mutta kuitenkin tietäen tämän olevan viimeinen päivä tällä upealla reissulla.



Paluupäivämme navigoinnista vastasivat Liisa ja Timo, ja heidän johdollaan suuntasimme kajakkien keulat kohti Mustamaata. Tuulta ja aaltoja ei juurikaan ollut, mutta kuitenkin juuri sen verran, että kajakkimme vikuroivat eessuntaas oikealle ja vasemmalle pienessä myötätuulessa. Ehkä kajakkimmekaan eivät halunneet palata kotiseuduilleen, vaan yrittivät metkuillaan pitkittää reissuamme. Mustamaan jälkeen koukkasimme vielä pieneen Vasikka-Pulteriin tekniselle tauolle, minkä jälkeen annoimme kajakkiemme lipua Lapurinsalmeen, jossa traileri ja autot odottivat. Vedettyämme kajakit hiekkarannalle sulloimme tavarat Ikea-kasseihin ja kannoimme kajakit traileriin, minkä jälkeen palkitsimme itsemme pulahduksella viileään meriveteen. Ennen autoihin hyppäämistä loimme vielä viimeisen katseen horisonttiin, josta suureksi onneksemme olimme saaneet nauttia retkemme alkumetreiltä saakka.

Paluumatkalla pysähdyimme Pernajan aakkoshuoltoasemalle lounaalle. Jonkinlaista haikeuden tunnetta oli aistittavissa, joten Kristianin ehdotus syksyisestä muisteloillasta sai lämpimän ja innostuneen vastaanoton. Jälkkärijätskien jälkeen reissumme helsinkiläisvahvistus poistui henkilö- ja kajakkivahvuudesta, joten Turkuun vajalle suuntasi seitsemän melojaa purkamaan kajakkeja trailerista.

Tuntuu kovin kliseiseltä sanoa, että reissumme oli ikimuistoinen. Niin asia kuitenkin on. Kristian ja Leena luotsasivat meidät äärimmäisen kauniisiin maisemiin. He luottivat meihin, me luotimme heihin ja me kaikki luotimme toisiimme, joten pääsimme parina päivänä melomaan ihan kunnonkokoiseen aallokkoon. Porukka hitsautui hyvin yhteen ensihetkistä lähtien, mistä oli osoituksena muun muassa hyväntahtoinen vitsailu. Koska itäisen Suomenlahden kansallispuistossa mökkejä ei näy eikä veneitä juurikaan liiku, sekä vesillä että maissa kantautuva iloinen puheensorinamme ja naurumme ei häirinnyt ketään. Saimme aivan rauhassa nauttia merestä, ulappanäkymistä ja sileistä rantakallioista.




Ajankohta 28.7.–2.8.2020
Osallistujia 6
Kilometrejä 94 km
Vaativuus: keskitaso+

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti