Koulutusretki 6.-8.9.2024

Teksti ja kuvat: Anni, Eeva, Mariann, Tricia, Marko, Kristian ja Esko 

Aallokkomelontaa, pelastautumisharjoituksia aavan meren haasteellisissa oloissa, pimeämelontaa ja muuta jännää oli luvassa koulutusretkellä. Aloituslegi Granvik-Högland tarjosi hehkuvan auringonlaskun, upean tähtitaivaan ja Linnunradan liki peilityynellä merellä. Onnekkaat näkivät tähdenlennokin! 

Seuraavana aamuna saaren kesäasukkaat tulivat herättämään meidät hyvissä ajoin ennen harjoituksia. Rannalla saimme Kristianilta erittäin hyvän tietoiskun kajakin käyttäytymisestä ja ohjaamisesta kovassa tuulessa ja aallokossa. Sen jälkeen kokeiltiin aamun oppeja käytännössäkin, vaikka aallot ja tuuli jäivät tällä kertaa mielikuvituksemme varaan. 

Lounaalle hakeuduimme komealle luodolle, jonka muhkuraiset kalliorannat tarjosivat mahdollisuuden harjoitella rantautumista tavallista haastavammissa olosuhteissa.  

Esko bongasi saarelta myös itämerennorpan suojaksi rakennetun tekopesän, jonka äärellä pohdiskelimme norpan elämäntapaa.  

Ennen vesille paluuta askartelimme vielä tyylikkäät myrskyanorakit, joiden suoma lisälämpö kohotti entisestään porukan motivaatiota uimaharjoituksiin. 

Illalla kapusimme Höglandin saaren korkeimmalle huipulle, josta avautui huikea näkymä Saaristomeren kansallispuistoon. Laskevan auringon tunnelmallisessa valaistuksessa poseerasimme kameralle monenmoisissa asetelmissa, kertasimme päivän tapahtumia, pidimme tietovisailun ja pohdimme muun muassa inuiitin kielen oppimisen haasteita ja oppimisstrategioita. 

Vesillä pääsimme kokeilemaan erilaisia hinauksia ja pelastautumisia sekä keksimään ratkaisuja ohjaajien keksimiin melontaretkeilyn yllätysskenaarioihin. Välillä hinattiin kajakkia, välillä uimaria, välillä skuupattiin loukkaantunut uimari kajakkiin. Tulipa testattua myös täynnä vettä olevan retkilastatun kajakin kelluvuus kaverin roikkuessa peräsimenä.  

Retkelle osuneen poikkeuksellisen lämpimän syyshelteen ansiosta, meressä puljaaminen oli virkistävää ja nauru kaikui rannoilla suorittaessamme harjoitteita - vähemmän ja enemmän huumorilla höystettynä. Polskuttelipa paikallinen hyljekin vähäksi aikaa touhujamme ihmettelemään. 

Pelastusharjoitukset olivat hauskoja ja toimeliaita, ja retken loppusuoralla eteemme tarjoutui myös yksi aito tilanne, kun reskutuksiin ilmeisen mieltynyt kanssameloja vahingossa heittäytyi aaltoihin. Puikkelehdittuamme tyynissä vesissä saarten lomassa retken viimeiselle aterialle kävimme läpi retken antia. Koulutusviikonloppu todettiin kaikin puolin onnistuneeksi: kouluttajien kokemuksen syvä rintaääni oli iskostanut meihin uusia oppeja ja uutta intoa, ja ilmapiiri retkellä oli ollut rennon leppoisa. Vaikka viikonlopun sää ei ollut aallokkomelonnan harjoitteluun optimaalinen, emme hienoista hellekeleistä suorastaan pahoillammekaan olleet. Hieman haikein mielin suuntasimme takaisin lähtöpaikkaan. 

Melomaan pimeällä

Teksti: Kristian Vuorilehto

Kuvat: Kari Ennola

Haluatko nähdä yöllisen taivaan, kuun ja tähdet ja nauttia ympäristön hiljaisuudesta? Syys-lokakuu on oivallinen ajankohta meloa pimeällä. Aurinko laskee aikaisin eikä vesi ole vielä jääkylmää. Joskus voi tahtomattaan joutua melomaan pimeällä, vaikka tarkoitus olisi ennättää perille valoisan aikaan. Melontaa pimeässä kannattaa senkin takia harjoitella.

Harvoin on aivan pimeää. Yleensä näkyy mökkien valoja rannoilla, läheisen kaupungin kajastusta ja merimerkkien valoja. Jos olen onnekas, täysikuu ja tähdet valaisevat. Silloin näkyy ainakin horisontti, mikä helpottaa suunnistamista. 

Pimeässä aistit herkistyvät ja kuulee aaltojen lyövän rantaan. Tuntee tuulen kasvoilla ja melan liikkeen vedessä. Keho tottuu pian aaltojen keinutteluun ja melonta on yllättävän helppoa. Ennen pimeämelontaa voi kokeilla melontaa silmät kiinni pienessä aallokossa hieman pidempiä matkoja valoisalla, niin tottuu siihen, ettei näköaistia tarvita.

Melontaan pimeässä on syytä valmistautua huolella, vaikka melontataidot olisivatkin jo hallussa. 

Ryhmässä on turvallisempi liikkua kuin yksin. Kun on heikko näkyvyys, haasteita on kaksi ylitse muiden: suunnistaminen ja ryhmän koossa pysyminen.

Suunnistaminen

Valitsen suojaisen reitin. Jos haluan pelata varman päälle, merkitsen ennen vesille lähtöä reitin karttaani helposti tunnistettavalta kiintopisteeltä toiselle. Reitin ei tarvitse olla lyhin mahdollinen. Tärkeämpää on, että se on helposti suunnistettavissa. Kiintopisteiden välit ovat lyhyitä. Kiintopiste voi olla esim. niemen kärki, saari tai merimerkit, joiden valotunnukset kannattaa opetella etukäteen. Väyliltä pitää kuitenkin pysyä poissa. Aivan rannassa ei myöskään kannata meloa, jotta ei törmää kiviin ja poijuihin.

Merkitsen karttaan kiintopisteiden välien kompassisuunnan, eranto huomioiden, etäisyyden sekä tarvittavan melonta-ajan, olettaen vauhdiksi esim. 5 km/h. Näin etenen kiintopisteeltä toiselle, kompassia ja kelloa tarkkaillen. Kansikompassi on kätevämpi kuin marssikompassi. Sen tulee olla niin lähellä, että pystyn näkemään sen lukemat helposti. Jos eksyn, turvaudun älypuhelimeni GPS:ään. Varmuuden vuoksi saatan etukäteen merkitä GPS:ään reittipisteet.

Ryhmän koossa pysyminen

Suunnistuksen lisäksi iso haaste pimeässä on ryhmän pitäminen koossa. Erityisesti jos keli on vaativa tai mukana on aloittelijoita tai sellaisia, jotka eivät osaa suunnistaa, on ryhmän hajoaminen turvallisuusriski. Kannattaa meloa tiiviissä muodostelmassa, esim. ns. salmiakissa, ja kajakkien välit tulee pitää pienenä. Ryhmän kullekin melojalle voidaan jo maissa antaa numero (1,2,3…). Ryhmän johtaja voi sitten vesillä säännöllisin väliajoin huutaa ”luku” (ottaa luvun). Kukin meloja huutaa sitten vuorollaan oman lukunsa. Näin varmistetaan, että kaikki ovat mukana. Sen lisäksi vetäjä joutunee usein huutamaan ”tiivistäkää”, jotta välimatkat eivät tule liian suuriksi. Pilli on hyvä apuväline, kun melamerkit eivät pimeässä näy.

Näkyvyys

Tärkeää on nähdä ja näkyä. Vesiliikennelain mukaan hämärässä ja pimeällä pitää käyttää joka suuntaan näkyvää valkoista valoa. Käytän otsalamppua sekä valkoista pientä valoa, joka on kiinnitetty pelastusliivien selkäpuolelle. 

Otsalamppua tarvitsen kartan ja kompassin lukemiseen. Otsalampun punainen valo on valkoista parempi, koska se ei häikäise. Pieni taskulamppu voi myös olla kätevä. Tehokasta otsalamppua tarvitsen, kun nousen maihin, erityisesti tuntemattomaan luonnonrantaan. Kaatumistilanteessa vesillä valaisemme otsalampuilla pelastettavan uimarin ja pelastajan, jolloin pelastautuminen ei ole sen vaikeampaa kuin päivälläkään. Jos vene lähestyy, kohdistan otsalampun siihen, jotta minut varmasti nähdään.

Myös selkäpuolen valkoinen valo, joka on aina päällä, tekee minut näkyväksi. Niistä näemme myös toisemme ja pysymme siten tiiviissä ryhmässä. Isossa ryhmässä ryhmän johtaja voi laskemalla valojen määrän varmistaa, että kaikki ovat mukana. Näkyvyyttä edistävät myös heijastinnauhat, joita olen teipannut kajakkiin ja melaan. 

Ympäristön näen parhaiten silloin kun minulla ei ole omia valoja päällä. En pidä otsalamppua turhaan päällä ja selkäpuolen valonkin himmennän maalarinteipillä, jotta se ei häikäise kanssamelojia.  

Jos melonnan perustaitosi ovat kunnossa, ota kaverisi, lämmintä vaatetta ja termarieväät mukaan. Unohtumaton melonta pimeässä odottaa sinua!

Kökarin melontavaellus 16.-21.7.2024

Teksti: Lauri P.

Kuvat: Anni Hämäläinen, Kalmer Pedajas ja  Taru Tuomisto

Heinäkuiselle Kökarin melontaretkelle osallistui 10 seuramme melojaa. Retken vetäjinä toimivat Kristian, Sanna ja Lauri. Tarkkaa reittisuunnitelmaa emme olleet lyöneet etukäteen lukkoon, vaan sovitimme reitin aina kulloistenkin tuuliolosuhteiden mukaan. Tuuliennusteet pitivät hyvin paikkansa, mutta pilvisyys ja sateet eivät niinkään. Pientä sadetta saimme miltei joka päivä, mutta pääsimme nauttimaan myös auringosta.

Tiistai 16.7. 

Tiistaina aamupäivällä kokoonnuimme ikeakasseinemme seuran vajalle. Olimme suunnitelleet automatkan Korppoon Galtbyhyn kiireettömäksi, jotta ehtisimme nauttia lounaan ja jätskit ennen laivaan siirtymistä. Jätski tosin piti lopulta nauttia hölkäten, kun autojono Kökariin menevään laivaan alkoikin liikkua reilusti odotettua aiemmin. Kahden ja puolen tunnin laivamatkan aikana ehdimme tutkia Kökarin alueen karttaa ja syventyä sääennusteisiin.

Kökariin päästyämme pystytimme teltat Sandvikin leirintäalueelle. Leirintäalueen ravintolassa nautimme herkullisen illallisen (mm. savustettua kampelaa) ja jälkiruuaksi monet ottivat Ahvananmaan pannukakkua. 

Keskiviikko 17.6.

Yöksi luvattu vesisade totteli sääennustetta moitteettomasti, ja saimme aamulla purkaa leirimme sateen jo loputtua. Yhteisen aamuverryttelyn jälkeen pääsimme vihdoin vesille. Tuuli oli melkoisen navakkaa jo ensimmäisten kilometrien aikana meloessamme kapeassa suntissa, joten hivenen hirvitti tuuliolot aavemmilla vesillä, jonne olimme suuntaamassa. Lounaspaikaksi olimme valinneet Källskärin, jonka pohjoisosassa oli mukava suojaisa hiekkaranta, jonne rantauduimme. Lounaan jälkeen lähdimme tutkimaan saarta ja sen erikoista luontoa ja historiaa täysin vatsoin. Källskärin kreivin rakennuttama talo puutarhoineen olikin melkoinen erikoisuus karulla saarella.

Källskäristä meloimme vielä nelisen kilometriä ensimmäiseen leirisaareemme, josta löytyi hyvin kaikille telttapaikat. Illallisen jälkeen lähdimme tutustumaan saareen, sen kasveihin ja luonnonmuodostelmiin. Nämä iltahämärissä tehdyt saarikävelyt muodostuivatkin retkellä jokailtaiseksi perinteeksi. Ensimmäinen leirisaaremme tarjosi meille mielenkiintoisia kallionhalkeamia, reheviä rotkoja ja erikoisia kivenkoloja. 

Torstai 18.6.

Torstaina kiertelimme Kökarin saaristoa ja reittimme antoi meille välillä myös myötätuulta, joka tuntui mukavalta ensimmäisen päivän vastatuuleen puskemisen jälkeen. Pujottelimme pienten saarten ja luotojen lomitse, mutta muutaman vähän isomman tuulisen aukon saimme silti ylittää reippaassa sivuvastaisessa tuulessa. Illalla sitä tiesi meloneensa.

Teimme ruokailun jälkeen perinteisen saarikävelyn, ja löysimme aivan käsittämättömän hyvän juolukkapaikan. Karussa saaressa juolukat olivat kasvaneet erikoisen maukkaiksi. Moni oli aiemmin pitänyt juolukkaa vetisenä marjana, mutta nämä olivat toista maata! Monen suvussa oli myös säilynyt ilmeisesti suurilta katovuosilta periytynyt tarina juolukan käyttökelvottomuudesta. Aamupuurot saivat tällä leirisaarella juolukkaisen kuorrutuksen. Ennen nukkumaanmenoa pidimme vielä yhteisen venyttelyhetken rentouttaen tuulimelonnassa kipeytyneitä lihaksiamme. 

Perjantai 19.6.

Yksi ryhmämme sairastunut jäsen jäi perjantaina parantelemaan oloaan leirisaareen. Me muut suuntasimme kiertolenkille tuulta ja aallokkoa uhmaten. Olimme etukäteen ajatelleet lounaspaikaksemme hiekkaista Västra Partuvanin saarta. Saaren lokit eivät kuitenkaan hyväksyneet meitä, joten menimme lounaalle läheiseen Lillsandskäriin. Upeat portaittaiset hiekkamuodostelmat ja rannan kukat sekä merikaalit loivat lounaallemme mieleenpainuvat puitteet. Lounaan syötyämme meitä alkoi ramaisemaan, ja niinpä otimme päiväunet saaren rannalla. Porukan herättely tuntui suorastaan syntiseltä, mutta leirisaari oli sen verran kaukana, että matkaan oli jouduttava.

Päivän kiertolenkki, miltei  27 km, tuntui illalla jokaisessa solussa. Saimme päivän aikana myötätuulta, vastatuulta, sivutuulta ja kaikkea siitä välistä. Yhteinen venyttely päivän päätteeksi teki erityisen hyvää. 

Lauantai 20.7.

Ryhmämme sairastunut jäsen tunsi itsensä jo parempivointiseksi, mutta varmuustoimenpiteenä otimme hänet hinaukseen koko päivän ajaksi. Tuuli oli kääntynyt ennusteiden mukaisesti koillisesta ja pohjoisesta tulevaksi, joten meloimme koko päivän taas vastatuuleen. Saarista ja pikku luodoista saimme välillä lepopaikkoja. Viimeisen leirisaaren löytäminen ei ollutkaan ihan suoraviivainen juttu, sillä alunperin katsomamme saari ei soveltunutkaan näin isolle ryhmälle. Lopulta löysimme ihanat tasaiset kalliot, johon koko ryhmä mahtui leiriytymään. Päivän rasitukset huuhtoutuivat iltauinnilla ja  viimeisen illan lettukesteillä. Lettukestien lomassa jokainen kertoi retken kohokohdistaan ja mieleenpainuvimmista hetkistään.

Sunnuntai 21.7.

Viimeisenä retkiaamuna meloimme vielä muutaman kilometrin Sandvikenin leirintäalueelle. Pakkasimme kamat ja kajakit, ja aikaa jäi vielä uimiselle ja pannukakuille. Tässä kohtaa retkeä mieli alkoi jo askaroida tulevien retkien parissa. Voisiko melontaretken teemana olla kasvit? Saarikävelyt? Jooga? Entäs pulikointiretki? Hienon reissun merkkinä voinee pitää sitä, kun innostuneena suunnittelee jo uusia retkiä, on hyvä mieli kuluneesta retkiviikosta, mutta on myös kiva päästä kotiin.

Mitä ne viimeisenä iltana kerrotut kohokohdat ja mieleenpainuvimmat retkimuistot sitten olivat? Upeat auringonlaskut, yöllä telttojen lähellä röhkivä otus (mahdollisesti supikoira tai kauris?), Källskär, lounasperäiset päiväunet upeassa saaressa, suosirri läheltä nähtynä, saarikävelyt iltaisin, melonta tuulisessa ja aallokkoisessa kelissä, mukava samankaltaisia asioita arvostava porukka.

Retkelle osallistuivat Anni, Kalmer, Kristian, Lauri, Liisa, Patrik, Sanna, Susanna, Sven ja Taru

Retki Puulalle 25.-28.7.2024

Keväisestä melontaleiristä kesäretki - tekniikkaa ja hauskanpitoa Saaristomerellä 24.-26.5.2024

Teksti: Riikka V.

Kuvat: Riikka V. ja Mariann B.

Keväisen melontaleirin tavoitteena oli, että osallistujat ”saisivat varmuutta meloa omatoimisesti astetta kovemmassa kelissä”. Säidenhaltijan suunnitelma ryhmän viikonlopun suhteen oli aivan erilainen. Eteläisen Suomen ja Saaristomeren ylle parkkeerasi vahva korkeapaine, jonka seurauksena leirin ohjelma muokkautui sukkelasti aurinkoiseen, tyyneen ja hyvin lämpimään säähän sopivaksi. 

Leirin osallistujat Anni H., Anna L., Mariann B, Lauri P., Jani H., Timo K., Riikka V. sekä  ohjaajat Pauliina (Wright) ja Jukka (Ruohonen) siirtyivät Uittamolta Kirjaisiin perjantaina iltapäivällä ja leirisaareen Birsskäriin melottiin alkuillasta. Kristian V. sekä osallistui leiriin ja toimi samalla leirin vetäjien mentorina. 

Koska odotettu kova tuuli ja sen mukana aallokko jäivät puuttumaan, saimme tehdä hyödyllisiä tekniikkaharjoitteita tyynessä ja tästä olikin perustekniikan kannalta paljon hyötyä. Osa oli tarpeellista kertausta, osa uutta asiaa, riippuen luonnollisesti osallistujien aiemmasta kokemuksesta. Moni leiriläinen kommentoi, että oivalluksia ja ”ahaa”-lamppujen syttymisiä tapahtui useita. Leikkaavat melanvedot, hinaukset kaksin tai useamman tarvitessa apua, reksutukset, tuennat ja navigointi näin parhaan melontakauden alkaessa olivat erittäin hyödyllisiä. Saimme kaikki varmasti varmuutta meloa teknisesti paremmin. Pauliina ja Jukka pilkkoivat harjoitukset pienempiin osiin, joista rakennettiin pikku hiljaa suurempi kokonaisuus.

Leirin aikana Pauliina ja Jukka antoivat meille myös paljon pareittain suoritettavia tai kolmen neljän melojan ryhmäharjoitteita. Näistä seurasi mielenkiintoisia keskusteluja. Kuka teki mitä ja miksi, miten se karkuun päässyt kajakki kannattaa hakea, kuka hinaa ja kuka tukee pahoinvoivaa kanssamelojaa, miten päin kannattaa sijoittua, jotta kommunikaatio helpottuu. 

Viikonlopun aikana korostui keskusteluissa usein kommunikaation tärkeys, sekä miten sanoitamme viestimme, että miten tarkasti kommunikoimme. Onko “mennään rantaan” kehoituksen tarkoituksena meloa rantaan vai rantautua rantaan. Onko “tuonne” riittävä suuntaohjeistus. 

Birsskär oli hyvä leirisaari, jonka kallioilta saatoimme seurata tiirojen aamuista pikkukalojen saalistusta ja sopiva uimapaikka löytyi sekin. Saaressa on myös PidäSaaristoSiistinä Ry:n jätepiste ja WC. Hyvä telttapaikka löytyi kaikilla ja perjantai-lauantaiyönä meitä viihdytti, ainakin osin, naapurisaaresta kuuluva karaokelaulanta. Paluumatkalla piipahdimme myös tukemassa saariston turismia eli Brännskärin kahvilassa nauttimassa pientä purtavaa ja jäätelöä. 

Kirjaisiin palasimme sunnuntaina iltapäivällä ja helpotuksen huokausten säestämänä saimme riisua kuivapuvut päältä 26 asteen helteessä. Lämmin niissä oli, mutta puvut olivat tarpeen, mikä tuli hyvin todettua reskutusharjoituksissa edelleen kovin kylmässä merivedessä. 

Suurkiitokset leirin vetäjäporukalle erinomaisesta ohjelmasta, pedagogisesta myönteisestä otteesta ja kaikille muille osallistujille positiivisesta yhteishengestä ja -temppuiluista. Nyt on kuulkaa kesä! Uusia seikkailuja kohti!